Vain minä itse

P o h d i n .

Mitä yleensä ihmiset tekevät yksin kotona?
Viikko sitten en olisi osannut vastata tähän yhtään niin hyvin kuin tänään. Hölmöä sinänsä, koska kyllähän mä oon koko ajan vastauksen tiennyt ja oonhan mä nyt ennenkin ollut yksin. En vain tällä tavalla kuin nyt, kun asun yksinäni vain omassa rakkaassa seurassani. Siksi vastaus kysymykseen vain piti kaivaa esiin nyt, kun elämässä on tilanne jollaisessa ei koskaan ennen ole ollut näin pitkäaikaisesti. Tuppaan analysoimaan tilanteita ja ajatuksiani melko paljon, arvioimaan syy-seuraussuhteita ja pohtimaan miten johonkin tilanteeseen on päädytty. Niimpä, kun ylimmäinen kysymys on pyörinyt mielen päällä tämän viikon ajan, olen analysoinut, pohtinut ja onnekseni myös oivaltanut.

Ensimmäinen viikonloppu omassa kodissa uudessa kotikaupungissa. Tuntuu itsestä hölmöltä olla koko ajan yksin kotona tai puuhastella hiljaisten seinien sisäpuolella kun siihen ei ole tottunut, mutta totta kai tiedostan, että se on täysin normaalia hyvin monilla ihmisillä ympäri maailman. Eivät kaikki muutkaan miljoonat yksin kotona oleilevat koko ajan keksi itselleen tekemistä tai menemistä, eivät sovi kaveritreffejä joka päivälle aamusta iltaan eivätkä lähde lenkille heti kun tuntuu siltä, ettei tiedä mitä muutakaan tekisi. Tommonen mä oon nyt ollut:D Pyöritellyt peukaloita, sopinut treffejä, kuunnellut radiota ja keskustellut juontajan kanssa, tehnyt ruokaa ja kun nämä on hoidettu, todennut, ettei ole enään mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä karkuun peukalonpyörittelyä juoksulenkille. Tiedostan sen, että kaipaan omaa aikaa ja erityisesti hengähdyshetkiä, mutta en vain osaa ottaa niitä nyt, kun aikaa ei muuhun olisikaan. Koko ajahanhan mulla on omaa aikaa! Miten muka kaikki tunnit voisi käyttää omaksi hyväkseen ja hyödykseen tai ottaa niistä kaiken irti? Kuitenkin tiedän, että tilanteeseen on sopeuduttava. Onneksi olen innokas oppimaan ja kehittämään itseäni, joten olen ihan istunut alas ja pohtinut, mitä itse haluan kotona tehdä. Mitä minä haluan tehdä? Mistä sellaisesta tykkään, mitä voisin puuhastella kotona seurasta tai sen puutteesta huolimatta? Mikä mua edes harmittaa niin kauheasti siinä omassa seurassani?

Aamiainen, siitä mä nautin!

On ollut ihan valaisevaa ajatella tätä. Tiedän kyllä, mistä nautin. Tiedän, mitä tykkään tehdä. Mutta tykkäänkö tehdä sitä yksin? No totta kai tykkään! Eihän mua ennenkään ole kukaan muu määritellyt tai käskenyt tehdä jotain tiettyä juttua! Helpottavaa, voin siis jatkaa samojen asioiden ääressä kuin ennenkin...Rakastan leipomista ja kokkailua, pidän reseptien kehittelystä, olen hulluna lenkkeilyyn ja liikuntaan ja nautin uuden testailusta ja vieraissa paikoissa kiertelystä ja kaartelusta. Mihinkään näistä en seuraa oikeastaan tarvitse ja puitteet melko tuntemattomassa kaupungissa kaikkeen tähän ovat loistavat. Mitä siis odotan, mikä on ogelma? Yleensäkin elän periaatteella siitä, ettei asioista kannata tehdä ongelmia. Siksi pysähdyinkin omien ajatusteni äärelle niin pitkäksi aikaa; miksi teen näin vähäpätöisestä asiasta jarruttavan ongelman itselleni? Juuri tällaisena riitän muillekin, miksi en riittäisi itselleni? Oon nyt päättänyt, että aion opetella riittämään itse itselleni silloin, kun yksin olen. Totta kai on mulle tärkeintä edelleen myös päästä tekemään kavereiden kanssa yhdessä ja kokemaan muiden seurassa asioita, mutta aion myös oppia nauttimaan omasta seurastani. Tämä on lupaus, jonka aion pitää. Ja koska haastan itseäni mielelläni, otan tämänkin haasteen sisulla vastaan.

Sitä paitsi oon huomannut yhden ihanan asian! Sunshineraa aloin kirjoittaa noin tasan kuukausi sitten. Tämän kuukauden aikana yli 2200 lukijaa on selaillut läpi mun ajatuksia ja tekstejä! Huikee homma, enhän mä ole siis lähelläkään yksin:) Kiva, että tekstit on ilahduttanu niin monia kertoja ja toivottavasti näin on jatkossakin...kuitenkin omista asioistani ja ajtuksistani sekä tekemisistäni puhelen ja kirjottelen, ihanaa jos muut nautitte niiden kuulemisesta! Oon aina ollut tosi huono pitämään yhteyttä kaikkiin ihmisiin kehen haluaisin. Rakkaat ja ystävät ovat kyllä mielessäni ja kulkevat mukanani, mutta ehkä just siksi välttämättä en aina osaa konkretisoida ajatuksiani heille viestillä. En ole unohtanut ketään, vaikkei viestejä tulisikaan, se vaan tarkottaa että ootte ajatuksissani:) Tästä syystä onkin ollut jotenkin tosi luontevaa kirjoitella kuulumisia nimenomaan tän blogin kautta, kaikille teille tutuille ja tuntemattomille lukijoilleni. Kiitos kaikista ihanista sanoista ja tsempeistä!

Ootteko muuten huomannut blogitekstin jälkeen kommenttikentän vieressä pienet täpät, joihin voi klikata? Niissä lukee esimerkiksi Tykkäsin tekstistä, Hymyilen, Nami, Hyi. Klikkailkaa sieltä mieluisia sanojanne! Ja tietty kommentoikaa tekstejä, näin pysyn kärryillä millaseen suuntaan lähden blogia viemään. Ja ne sanat! Niiden avulla voitte jättää mulle pikaista palautetta täysin anonyymisti, mutta kuitenkin annatte mulle kullan arvoisia ajatuksianne vähän lähemmäs. Tietenkin teen blogia tasan omalla tyylilläni ja itseni näköisesti, mutta lukijat ootte kuitenkin etusijassa ne, jotka sisällöstä ja ulkomuodosta nautitte tai ette nauti! Eli totta kai haluan myös viedä blogiani teitä miellyttävään suuntaan:)

Eli mitä ihmiset tekevät yksin kotona?
Sitä, mitä arjessa kuuluu suorittaa. Sitä, mistä nauttivat ja sitä, mistä ovat kiinnostuneita. Sitä, mikä sillä hetkellä tekevät heidät onnellisemmiksi kuin vielä hetki sitten.

Nyt lähden hymyilemään ja nautiskelemaan omasta seurastani,

 <3 Jenni

Kolme kulmaa

K o l m i o .

Täytyy myöntää että asiat on sujunut ja loksahdellut paikalleen täydellisellä tavalla. Sitä aina, ainakin mä omassa elämässäni, toivoo ja luottaa siihen, että asiat järjestyy niille tarkotetulla tavalla ja että jollain on mua varten jotain hyvää ja suurta suunniteltuna. Silti tuntuu epätodelliselta, miten varkain oon päätynyt istumaan nyt tähän löhötuolille kirjottamaan tätä tekstiä. En ensinnäkään olisi edes vielä kuukausi sitten uskonut hevillä, jos mulle olisi kerrottu missä tilanteessa mun tämänhetkinen elämä tulisi just tänään olemaan. Ja jos ennustaja olis mulle tällaista tulevaisuutta esimerkiksi vuosi sitten ennustanut, oisin varmaan vaan luokitellut sen hulluksi ja todennut koko jutun olevan humpuukia. Mutta tässä mä nyt olen, tyytyväisenä istuskelemassa ja huokuen hyvää oloa:) Mun mielestä mun maailmassa ja tässä elämäntilanteessa on kolme kulmakiveä, joiden ympärille lähtisin rakentamaan kaikkea sitä itse elämistä, eli sosiaalista ja liikunnallista sekä haaveellista puolta. Kun kerran opiskelijoita ollaan, tarvitaan mielestäni kolme asiaa, jotka edesauttaa hyvinvointia ja helpottaa elämää kummasti: asunto, koulupaikka ja myös työpaikka...mikään näistä kolmesta ei ole itsestäänselvyys, ei helppo ansaita eikä varsinkaan tule tarjottimella nenän eteen. Kaikkien kolmen eteen täytyy tehdä töitä ja ansaita ne, ja juuri ehkä siitä syystä pidän kaikkia kolmea niin suuressa arvossa. Tiedän, ettei jokainen pidä kaikkia näitä kolmea välttämättömänä tai edes tarpeellisena, mutta mulle nää kolme vähän niin kuin täydentää toinen toisiaan. Ja kunnianhimoinen kun oon, en tyydy yhteen tai kahteen, vaan haluan koko täyden kolmikon. Oon nyt virallisesti ollut turkulainen huomenna kahden viikon ajan, josta oon asunut ja oleillut täällä alle viikon. Ja nyt mulla on kaikki kolme kolmion kulmaa täytettynä. Ja mikä parasta, kaikki kolme olen saavuttanut omin avuin, ilman suhteita tai aidan alitusta vihreämmältä puolen. Kaiken eteen olen nähnyt vaivaa ja vakuuttanut ihmiset itsestäni kerta toisensa jälkeen, eikä mikään ole tullut helpolla vaikka sitä ehkä joku ajatteleekin. Varmasti olen myös sattunut valitsemaan oikean paikan oikeaan aikaan, mutta väitän, että jokaisen kolmion kulman oon ansainnut. Ja siitä oon onnellisimmillani.

Tänä aamuna olin varma, että mun herätyskello on rikki. Ei siksi, etteikö se olisi soinut, vaan nimenomaan siksi, että se soi vaikka "vasta olin laittanut silmät kiinni ja nukahtanut". Kun ei taas ole tottunut aikaisiin nukkumaanmenoihin, eikä varsinkaan yksin nukkumiseen, eikä todellakaan aikaisiin koulu-herätyksiin, oli aamulla hieman vaikeuksia vakuuttaa pää ja kroppa siitä, että nyt olisi aika nousta. Peiton alla hetken kieriskeltyäni alkoi kuitenkin muisti pelata sen verran, että muistin mitä varten kello niin kovasti yritti minua vetää pois sängystä...ensimmäinen koulupäivä! hihhi, loppujen lopuksi hyppäsin ilolla sängystä keittämään kahvia ja laittamaan aamupalaa sekä valitsemaan päivän vaatteita:)

Koska aamu oli omaan tapaani hieman kiireinen, en kerennyt onneksi jännittämään lainkaan! Aamukahvit hörpittyäni olikin jo ripeästi käveltävä kouluun, mikä muuten kesti tasan 5 minuuttia:D Jep; jos ennen oon saanut nauttia lyhyestä koulumatkasta, pistin sen kyllä nyt tässä koulussa ihan uudelle HC-levelille...Eli kävellessäkään ei kerennyt pohtimaan liikoja; perhosia lenteli masussa lähinnä siinä vaiheessa, kun aulaan astuttuani kysyin, mihin luokkaan toimintaterapeutti-opiskelijoiden kuuluisi mennä. Opiskelijoiden. Tästä päivästä lähtien, noin 3,5 vuotta oon nyt sitten opiskelija! Opiskelija alalla, joka kiinnostaa ja innostaa sekä inspiroi. Kuulostaa ihan mahtavalta:) Koulupäivän aikana oikeastaan koko päivä kierreltiin koulua, tutustuttiin ryhmäläisiin ja opettajiin sekä koulun henkilökuntaan, saatiin tonneittain infoa niskaan ja hymyiltiin tuikituntemattomille. Oli ihan huippua! Vaikutan, ja tiedän myös olevani, semmonen lallattelija, mutta musta kaikki ihmiset ja koko systeemi vaikutti hirveen kivalta ja olin vielä koulun jälkeenki ihan jeejee happyhappy:) On huikeeta päästä sanomaan, että ihanaa kun huomennaki on koulua!

Palkitsin itteni tiistaina raskaan ja pitkän päivän jälkeen ja kävin hakemassa Punnitse&Säästä:stä aimo annoksen naminami-pähkinöitä. Miksi? Nyt, kun koulun kulmakiveä ja asuntokiveäkin on hieman valaistu, voisin kertoa lisää siitä kolmannesta kulmasta. Työpaikka on nyt niin sanotusti varmistettu, eli kohtalo puuttui peliin ja päätti lykätä mulle lisää pohjaa mun alkavalle Turku-elämälleni. Rumpujen pärinää......hain siis, ja pääsin, kahvilahommiin takasin! Voi että, kun hain sitä työpaikkaa muistan kutsuneeni hakemista samalla todelliseksi testiksi ja kuinka kohtalo nyt päättäisi, kuuluuko mun mennä takaisin tolle alalle. Sanoin kaikille, että jos mun kuuluu saada toi työ ja jos kuulun tolle alalle, saan sen kyllä, ja jos en saa, en hae enää muita kahvilatöitä välttämättä ainakaan ensimmäisenä. Noh, haastattelu meni hyvin, sain luoton pomolta ja koevuorossa näytin koko sydämellä ja täydellä hymyllä mitä osaan! Ja mähän en ujostellut, vaan tein töitä sillä ilolla mikä mulla sitä duunia kohtaan on, ja näytin kuinka hyvin osaan hommani ja mitä extraa voin tarjota kyseiselle firmalle jos palkkaavat mut:) Oli ihana mennä koevuoroon ja huomata, kuinka hommat sujuu vieläkin takaraivosta. Tän puolen vuoden hermoloman jälkeen huomasin taas nauttivani kahvin keitosta ja leivosten myynnistä, sekä eniten kaikista hommista: asiakkaiden palvelusta ja hemmottelusta:) Jo ennestään, kun vuoden kahvilahommia tein Helsingissä, rakastin työssä sitä, kuinka saan jaettua iloa niin monelle ihmiselle. Tulee niin hyvälle mielelle kun joku kehuu tuotteita tai palvelua, kun saa asiakkaan hymyilemään tai kun saa itselle asetettuna haasteena myytyä asiakkaalle jotain, mitä tämä ei itse edes tiennyt haluavansa kahville tullessaan! hihh, oli kivaa huomata itsessä, ettei sekään taito ei oo kadonnut mihinkään;) Tuun siis tekemään jatkossa iltatöitä Aschan-kahviloilla, enkä vois olla tyytyväisempi nyt kun pääsen osaavien ja laatutietosten kolleegoideni pariin toteuttamaan asiakkaille ihania kahvitteluhetkiä<3

Ihana päivä, huikeita tyyppejä, mahtava iltalenkki ja hyvä iltapala takana! Nyt aivot happea saaneena ja kroppa liikkuneena on hyvä pistää tää päivä pulkkaan ja nukkua huomiseen uuteen koulupäivään, jota into piukeena jo ootan...sanokaa vaan yli-innokkaaksi tai höpsöksi, mutta tältä musta nyt tuntuu. Ihanan innokkaalta.

<3 Jenni

Tulin jäädäkseni

L ä h t ö l a u k a u s .

Koti-ikkunasta<3

Täällä mä nyt olen! Kattelen ympärilleni täällä kahdeksannessa kerroksessa, Turussa, yksin, omassa kotona. Ensimmäistä iltaa vietän yksin tässä asunnossa ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan syön iltapalaa ihan pelkästään omassa rakkaassa seurassani. Tuntuu vähän hassulta. Hassulta ja epätodelliselta. On kuitenkin ihana tunne vihdoin olla kotona ja löhötä kalustetussa asunnossa, jossa tavarat on paikoillaan ja ruuanlaitto mahdollisuudet voi luokitella normaaliksi:D Hengähdystauko on tervetullut, kun viimepostauksen jälkeen ei meinaan oo paljon taaskaan kerennyt lomailla!Viikonloppu meni matkustaessa Vantaalle, muuttaessa mun ja Elmerin yhteistä kotia tyhjäksi ja loppusiivousta tehdessä. Eikä siinä vielä kaikki. Alkuviikko yritettiin vielä tehdä Elmerille kotia ja laittaa tavaroita paikoilleen...

Muuttohommat on ollu todella raskaita fyysisesti, kun kokoajan ravaa paikasta toiseen ja pakkailee ja purkaa ja nostelee ja siirtelee. Eniten tää aika on kuitenkin ollu vaikeaa henkisellä tasolla. On ollu oikeasti rankkaa pitää niin monia lankoja käsissä, miettiä omia ja toisen tunteita sekä tavaroita ja muuttaa kahteen eri osoitteeseen yhdestä samasta---varsinkin kun kyseessä ei ole kuin matkallinen erotus, ei siis parisuhteen loppu! (Tämä siis kaikille teille vastauksena, jotka pohditte, kuinka meidän kahden kävi: Ei, emme eroa ja Kyllä, aiomme ottaa etäsuhteen avoimin mielin ja supertsempillä vastaan.) Mutta täytyy myöntää että supertsemppiä on jo koeteltu. Tuntui loputtomalta urakalta kun jokainen tavara, joka meidän yhteisessä kodissa osui silmään tai löytyi kaapista, päätyi samojen kysymysten alle: Onko tää sun vai mun? Otatko sä tän vai vienkö mä? Kumpi tätä tarvitsee enemmän? Luojalle kiitos me ei sentään erottu, eikä siksi välit olleet huonot; en tiiä miten tostakin ruljanssista olis selvitty vaikkapa riitelyn siivittämänä! Meillä jaot meni tasasesti ja tietysti toisen rakkaan puoliskon tsemppi on ollut korvaamatonta näinä aikoina:) Elmeri, vanhempien ja ystävien lisäksi, on ollut mun syypää hymyyn muutenkin viime vuosina, mutta varsinkin nyt tässä stressin ja muutoksen keskellä, näin imelästi sanottuna. Mutta oli imelää tai ei, totta joka sana:)

My lovely girls, näistä hetkistä huokuu sitä energiaa<3

Helpotusta ja pientä tuuletusta muuttokiireiden keskellä on onneksi myös ollut, niin oman kuin nyt Elmerinkin muuton keskellä. Jokaiseen päivään pala aurinkoa, oon sitä mieltä. Omaksi ilokseni sain kunnon irtioton arjesta viikonlopun aikana, kun kerkesin vielä muuttamisen lomassa käydä viettämässä pitkän ja hauskan tyttöjen illan lauantaina! Teki kyllä niiiin hyvää, vaikka seuraavana aamuna muutaman tunnin yöunien jälkeen muuttaminen tuntui entistä rankemmalta, hihhi;) Oli niin hauskaa nähdä porukassa tyttöjä, jotka kaikki tänä syksynä kokee muutoksia elämässään! Jännityksellä ja hymyssä suin odotan ja toivon kaikille meille pelkkää hyvää:)

"No miiiitäs tänään syötäisiin"...:D

..."munakasta, niihin löytyis jopa aineksia!"

Muuttojen yhteydessä tavarat on olleet koko ajan väärissä paikoissa, mutta nyt vihdoin molemmat meistä ovat saaneet omat tavaransa uusiin koteihin, joten kohta voi jo huokaista helpotuksesta! Varsinkin ruuanlaitto on helpottunut sadalla prosentilla. Ahh sitä ilon määrää, kun kohta voi taas syödä normaalisti silloin kun kroppa ruokaa tarvitsee! Ei ole meinaan yksi eikä kaksi kertaa, kun ruokaa on tehty yllä olevien kuvien periaatteella: tilanteen mukaan mennään:D Ruokaa on viime aikoina loihdittu tyhjästä jääkaapista, ilman hellaa tai edes lautasia...se, jos mikä vaatii luovuutta ja hermoja! Ja koska muuttojen kokkausmahdollisuudet ja siihen käytettävät välineet ovat olleet melko rajallisia, ruokaa on syöty eväsrasian kantta lautasena käyttäen, kaikki on syöty kypsentämättömänä koska hellaa ei ole ollut ja aamukahvi on juotu mustana pahvikupista ilmapatjalta herättyämme, ymmärrettävästi ruokapuoli on ollut myös melko säännötöntä. Siis säännöllisyyden vastakohtaa. Viime viikot on muutenkin mennyt plörinäksi kaiken rutinoituneen kanssa; asioita on vaan putkahtanut hoidettavaksi niiiiin monta ja liikkuvia palasia on ollut enemmän kuin palapeliin mahtuu! Siksi huomaan oikeasti odottavani helpottuneena jo sitä, että koulu alkaa ja päiviin tulee rytmiä ja jotain tolkkua:D Se tietää samassa toivottavasti myös unirytmin järkevöitymistä, ruokarytmin korjautumista ennalleen sekä liikunnan säännöllisyyden autuasta onnea. Ai että kun odotankin jo kaikkea tota...vaan eipä tarvii kauan odottaa, koska huomenna se hehkutettu oppilaitos aukaisee ovensa ja mulla alkaa koulu! Melkein kahden vuoden tauon jälkeen alan taas opiskella! Tää ajatus tekee mut hyvin onnelliseksi tällä hetkellä.

Hauskaa hetken aikaa, mutta kaipaan jo jotain pysyvyyttä takasin elämääni:D

Muutama yö nukuttuamme ilmapatjalla ja muutama yö Elmerin uudessa kodissa ja uudessa sängyssä pahvilaatikoiden keskellä koisattuamme saimme myös Elmerille kotiin jo jonkunnäiköistä järjestystä aikaan. Pikku hiljaa sielläkin alkaa näyttää kodilta:) Oli ihanaa nukkua rakkaan kanssa vierekkäin ja hoitaa päivän askareet yhdessä, mutta muutaman viikon nyt siirtolaiselämää vietettyäni, nukkuttuani  milloin missäkin kaupungissa ja syötyäni milloin mitäkin, oli ihanan oikea hetki todeta haluavansa jo kotiin! Turkuun matkustin Vantaalta tiistai-aamuna, tietämättä sitä, koska seuraavan kerran palaisin pääkaupunkiseudulle. Ajatuksena on nyt se, että seuraavat kerrat kyläilen Helsingissä, koska tänne olen nyt tullut jäädäkseni. Turku-life-matkan piti alkaa vasta tiistai-iltana, mutta loppujen lopuksi aloitin jo varhain, koska tiistaina kello 12 alkoi jo koevuoroni hakemassani työpaikassa! Aamulla herätyskelloa tarvittiin, kun hyppäsin aikaisin bussiin, mutta onneksi matkalla kerkesi hyvin syödä välipalaa, meikata ja vetästä pienet power-päikkärit; niiden avulla talsin vesisateesta huolimatta iloisena aloittamaan koevuoron. Ja nyt voin paljastaa, että en yhtään iloisempana olisi voinut kävellä työpaikalta pois, koska kädessä oli kotimatkalla uudenkiiltävä työsopimus ja kalenterissa merkattuna jo ensimmäiset työvuorot!!! Jep, mä sain sen työn!!! Varsinkin koevuoron tehtyäni en voisi olla tyytyväisempi siihen, että just mut valittiin työntekijäksi siihen firmaan ja niihin hommiin. Koevuorosta jäi hyvä maku ja sain taas uuden asian, jota innolla odotan: ensimmäistä työvuoroa!

Jätän teidät kuitenkin vielä jännityksellä odottamaan lisätietoja työpaikasta ja mille allalle nyt pääsin. Kilpailu oli kuulemma kovaa ja koevuorolaisiakin oli haastatteluista valittu enemmänkin kuin vain minä, mutta vain yksi ja paras mies voittakoon ja voin nyt ylpeydellä todeta, että paras mies noihin hommiin olen nyt minä! Esimies valitsi mut, joten hetkellisestä työttömästä, asunnottomasta ja opiskelijattomasta henkilöstä voin nyt sanoa olevani kaikkia noita kolmea! Työllistynyt, opiskelija ja vuokralla asuja. Hymyilyttää, joten nyt on hyvä hetki  mennä nukkumaan ensimmäinen yö yksin omassa kodissa ja kerätä energiat varastoon huomista ekaa koulupäivää varten:) Mahassa vähän muljahti kun kirjotin ton, mua taitaa kuulkaa vähän jännittää! Jännitys on kuitenkin kiva tunne ja sen voi käyttää omaksi hyödykseen, joten iloisilla mielin ummistan silmäni ja aikakonemaisesti hyppään huomiseen aamuun ja koulun alkuun! Työpaikkakertomusta ja iloitsemista lisää siis myöhemmin, lupaan sen.

Stay tuned, mun hedelmäkorin pysyyvyden tunnetta levittävän kuvan sekä tän ensimmäisen yksin vietetyn yön edeltäneen ihanan iltapalan voimin: nyt nukun itseni huomisen odotettuun aamuun.

<3 Jenni

Viikko siivillä

T a p a h t u m a v i i d a k k o .


Viikko on taas ottanut siivet alleen ja lentänyt eteenpäin käyttäen omaa suuntavaistoaan. On ollut jännittävää ottaa avosylein vastaan se, mitä annetaan, sillä oon alusta saakka luottanut siihen, että asiat ja elämä järjestyvät niille tarkoitetulla tavalla. Tämäkin viikko on jaksanut hymyilyttää, stressata ja yllättää moneen kertaan! Tulee hyvin harjoiteltua tiivistämistä ja kiteyttämistä kun joku sattuu kysymään, miten viime päivät ovat kuluneet ja mitä mulle juuri tänään kuuluu:D

Kelataan takaisin tämän viikon alkuun, että saadaan kokonaiskuvaa tästä lennokkaasta viikosta. Kiireisen ja tekemisen täytteisen sunnuntain iltana selasin kalenterini seuraavaa sivua ja lueskelin päivä toisensa jälkeen kirjoitettuja muistettavia ja hoidettavia asioita, aikatauluja ja suunnitelmia. Ilokseni hetken päiviä tarkkailtuani löytyi alleviivaustussin värittämästä viidakosta pitkästä aikaa yksi hetki, jolloin voisin hetken hengähtää ilman mitään muistettavaa ja tehtävää! Päätin saman tien, että maanantain pyhitän pyjaman täyteiselle aamulle ja laiskan laahavalle loppupäivälle. Teki ihanaa herätä ilman herätyskelloa ja to do-listaa, kääntää kylkeä ja löhöillä sängyssä niin pitkään kuin huvitti. Hih, nousin vasta siinä vaiheessa kun maha muristen vaati aamiaista! Ei ole hetkeen ollut noin paljon aikaa, tai aikatauluttomuutta.

Maanantain lahnailusta, hyvästä ruuasta ja kunnon liikuntapläjäyksestä illalla sain hurjasti energiaa tälle alkavalle viikolle, minkä seurauksena päivät ovatkin edenneet loistokkaasti:) Oon meinaan maanantain jälkeen laittanut kunnolla hösseliksi! Tai oonhan mä vähän aina porskuttamassa, mutta nyt on taas laitettu tapahtumaan oikein kunnolla. Pohdiskelin viime postauksessa sitä, kuinka tiedän missä mikäkin koti on ja mistä tavarani löytyvät. Voin kertoa nyt, niin kuin ylemmässä kuvassa näitte, blenderi on asennettu keittiöön: olen siis tullut jäädäkseni;) Tilanne on muutenkin muuttunut hyvään suuntaan! Siis Turun suuntaan.

Keskiviikkona meinaan matkustettiin Onnibussin punaisilla penkeillä rakkaan ystäväni Minnan kanssa Turkuun tavoitteenamme yksinkertaisesti ja vaatimattomasti tehdä keskeneräisestä valmista ja likaisesta puhdasta. Meistä molemmista huokui määrätietoisuus ja otimme haasteen vastaan mielellämme, odottaen tietenkin valmista lopputulosta! Suunnitelmana oli siis tehdä uudesta asunnosta koti ja vielä toivottavasti mun näköiseni koti. Motivaatiota riitti ja hyvänä tiiminä tartuimme tuumasta toimeen heti sisään päästyämme...ja yhtäkkiä koko iltapäivä olikin vierähtänyt työn touhuissa, ilman kelloon katsomistakaan! Sisukkaina jatkoimme pienenevää työntaakkaa; tuntui ihanalta taittaa pahvinkeräykseen tyhjä banaanilaatikko toisensa perään kun tavarat löysivät omat paikkansa:) Elimme niin tunteella mukana järjestelyssä, että unohdimme kokonaan edes syödä:D Illan koittaessa ja ruuan puutteen tajutessamme ulkona ryöppysi vesipisaroita taivaan täydeltä, nälkä kurni mahoissa jo liikaa emmekä malttaneet jättää kotia kesken lähteäksemme hakemaaan ruokaa edes lähikaupasta...mikä siis neuvoksi? google.fi, yksi puhelinsoitto, 30 minuuttia, ja ovikelloa soittava kebab-lähetti tietenkin! Hih, ette arvaakaan kuinka taivaalliselta tuntui saada valmis höyryävä kebab-annos kotiinkuljetettuna nenän eteen, avata pakkaus valmiin koti-olohuoneen matolla yhdessä ystävän kanssa ja alkaa kilpaa ahtamaan suuhun kunnon mehevää muutto-kebabia...! Sillä hetkellä maailma ja oma koti tuntui täydelliseltä, eikä edes keksimällä olisi siitä hetkestä löytynyt yhtäkään vikakohtaa.

Unconditional love ja matkaseura

Se, että muuttaa uuteen kotiin tarkoittaa aina yhtä asiaa: jokaisen askareen ja arkisimmankin asian saa tehdä ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen suihku, ensimmäisen kerran kellarissa käynti, syöminen, kokkaaminen, valojen sammuttaminen, silmien ummistaminen, nukkuminen...keskiviikon kebabien jälkeen mahat täynnä olikin oiva lähtökohta pistää pitkäkseen omaan sänkyyn ja ensi kertaa viettää yö uudessa kodissa:) Täytyy kyllä myöntää, että en en nukkunut kovinkaan sikeästi ihmetellessäni uuden kodin seiniä ja niille muodustuvia varjoja, sekä ajatellessani mitä kaikkea olenkaan saanut aikaan niin lyhyessä ajassa. Torstai-aamuna oli kuitenkin hyvä fiilis nousta uuteen päivään ja aloittaa se tarmokkaasti siivoamalla koti loppuun. Viimeiset silaukset ja koristetyynyt aseteltiin hymy naamalla ja kieli poskella, kunnes totesimme että nyt se on valmis. Jennin Oma Turun Koti on valmis asutettavaksi!

Eka yö uudessa kodissa, ihana oma sänky pitkästä aikaa!

Eka aamiainen, namiii

Ja ekaa kertaa oma Rakas uuteen kotiin:)

Koska torstaita edelsi yksi lukemattomista huonosti nukutuista öistä, olin kiitollinen siitä, että kun Onni-bussi lähti viemään Minnaa takaisin pääkaupunkiseudun syövereihin, tuli Elmeri-rakkaani bussilla tänne viettämään seuraavat pari päivää Turku-elämää mun kanssa:) On kiva että on seuraa! Vaikkakin mulla on ollut todella tervetullut ja onnellinen olo täällä Turussa: ihmiset on avoimempia, puheliaampia ja reippaampia kuin mihin oon tottunut...bussikuskitkin juttelevat matkustajien kanssa! Sellaiseen ei ole pääkaupungin tietämillä tottunut, saati siihen, että saman talon asukas keskeyttää henkilökohtaisen puhelunsa ohikulkiessaan vain tervehtiäkseen naapureita:) Oon siis kuin kala vedessä täällä, oikeassa elementissäni.

Sen lisäksi, että kaiken saa tehdä ekaa kertaa uudessa kodissa, on myös ollut hauskaa alkaa kokeilla arkisia askareita uudessa ympäristössä; edes tiskaaminen ei tunnu liian piinavalta! Uutuuden huumaa, haha. Tietysti rutiini alkaa varsinaisesti vasta kun koulu alkaa, eli ensi viikolla- kyllä, jo ensi viikolla...Muttä tähän asti pysyvyyttä ja ymmärrystä uudesta kodista on tuonut muun muassa yhdessä kokkailu, reittien opettelu, kaupassa käyminen, bussikortin hankkiminen, taloyhtiön saunavuoron hyödyntäminen...ja työhaastattelu tänään päivällä:) Jep, luit oikein: työhaastattelu! Mähän sanoin, että oon pistänyt hösseliksi;) en ollut vielä kauheasti lähetellyt hakemuksia työpaikkoihin, koska ajattelin, että työnhaku on helpompaa sitten kun olen tänne edes jalallani rantautunut, ja ehkä jopa hieman kotiutunut. Toisaalta, juuri noihan mä olen tällä viikolla tehnyt: rantautunut ja alkanut kotiutumisen prosessin! Eli en edes kiirehdi aikataulusta:D Noh, pohdinnan jälkeen hymyssä suin menin tänään työhaastatteluun. Ja hymyssä suin myös palasin haastattelusta:) Sain yhden ison syyn lisää odottaa innolla ensi viikkoa, koska mun haastattelijallekin taisi jäädä yhtä hyvä fiilis kun mulle, koska tänään myöhemmin meinaan sain soiton siitä, että yritys haluaisi tietää minusta lisää ja siksi ensi viikolla on tiedossa koevuoro, jossa katsotaan käytännössä soveltuvuuteni toivottavasti tulevaan työhöni. Se, mikä työpaikka tai yritys on kyseessä, paljastan vasta myöhemmin jos kaikki menee toivotusti, joten pysykää mukana;) Ja kevuoro jos menee hyvin enkä paljastu epäpäteväksi valehtelijaksi, laiskaksi tai tyhmäksi, saattaa mulla olla kohta kaikki täällä Turun päässä reilassa...mitä sitä muuta näin alkuun kaipaisikaan kuin opiskelupaikan, asunnon ja työpaikan:)

Näillä ilmeillä 

(ennen haastattelua kun vähän jännitti vielä ja haastattelun jälkeen kun olin yhtä aurinkoa) 

<3 Jenni

Neljä seinää ja katto

K o t i .

Tänään aloitin aamuni aamiaisella, jonka söin soman suurpiirteisesti soppakauhalla. 
- Miksi ihmeessä? Koska lusikat on pakattu ja omani ovat jo muualla.
Kun menin ulos, ulkona tuli kylmä ja varpaat kastuivat. 
- Ai miksi? Koska kävelin sateessa; jalassa ei ollut kumppareita, eikä päällä ollut tuulitakkia. 
- Ai  miksi ei ollut? Koska kaikki tavarani ovat kotona. 
Mutta eivät tietenkään täällä kotona, jossa nyt olen, vaan samassa kotona kuin lusikatkin- Turussa kotona. Hämmentävää ja hankalaa, kun tavarat ovat siellä missä niiden ei pitäisi...tai sitten minä vain olen väärässä paikassa. Kuka tietää.

Vaikka rakastan tehdä, tulla ja mennä paljon, rakastan silti myös kotiin tulemista. On ihanaa kun omassa maailmassa on neljän seinän sisäinen tila, jossa viihtyy ja tuntee olonsa mukavaksi. Siinä tilassa voi levähtää, hengähtää, iloita, surra, pelätä ja haaveilla. 

Muuttohärdellin keskellä on taas tullut ajatelleeksi, mitä koti oikeastaan merkitsee minulle ja millaisen kodin itse haluaisin. Rento ilmapiiri, täynnä rakkautta, turvapaikka. Koti on minulle paljon enemmän kuin pelkkä tavaroiden säilytyspaikka! Hämmentävintä kaiken muuttamisen keskellä siksi onkin, kun avaimissa roikkuu  kolmen asunnon avaimet, eikä oikein tiedä, mitkä niistä ovat kotiavaimet. Hassua kertoa, etten oikeastaan osaa sanoa, missä koti nyt on. Olen paljon matkustaneena kuitenkin jo aiemminkin opetellut ajatukseen siitä, että koti on siellä, missä milloinkin on ja missä sillä hetkellä hyvältä tuntuu. Ajattelin kaivaa idean taas pinnalle ja elää sen ajatuksen mukaan, että itse määrittelen sen, missä koti on. Ei paperit, ei muut ihmiset, ei kotiosoitetta utelevat. Home is where your heart is- eli siellä missä on oma sydän, siellä on koti. Tuplavoittona ajattelin tämän sanonnan adoptoida elämänasenteeseeni: henkisestihän koti on silloin, ainakin minulla, monessa paikassa, mutta haluan ajatella asian myös fyysiseltä kannalta. Siellä missä sydämeni fyysisesti milloinkin on, eli siellä missä minä seison ja hengitän ja hymyilen ja iloitsen, siellä voi myös olla koti. 

Tähän astisesta elämästäni koko suomessaolo-aikani olen asunut Vantaalla. Ainut hetki, kun kotini oli muualla oli, kun osoitteeni oli Costa Ricassa. Mutta silloinkin minulla oli kaksi kotia; Costa Rican koti ja se "oikea koti" Vantaalla. Silloin kodin tekivät ihmiset, jotka Costa Rican taloa asuttivat ja sitä kautta oma läsnäoloni teki tuosta herttaisesta keltaisesta pikkutalosta minunkin kotini. Costa Rican isäntäperheestäni tuli myös kuin toinen perhe, joten myös siksi heidän kotinsa tuntui myös minun kodiltani. Vantaalla tietenkin biologisen perheeni koti oli myös minun kotini; se paikka, jossa rakkaimpani eli vanhemmat ja sisarukset asuivat. Rakkaat ihmiset tekivät silloin taloista kodin, vaikken siellä itse asunutkaan.

Vantaalais-elämäni ei liiemmin laajentunut vaikka muutin rakkaan poikaystäväni kanssa yhteen noin puolitoista vuotta sitten. Jäimme Vantaalle ja rakensimme yhteisen kotimme näiden neljän seinän sisään, joissa nytkin tätä tekstiä kirjoitan. Täällä on rakkaani ja täällä olen fyysisesti myös minä, joten asunnon pitäisi tuntua kodilta. Asunnossa ei kuitenkaan ole mitään konkreettista omaani. Kaikki tavarani on muutettu pois ja vuokrasopimuskin päättyy parin viikon päästä. En siis enää periaatteessa asu täällä. Voinko siis kutsua tätä paikkaa, jossa nukun ilmapatjalla ja järjestän asuntonäyttöä seuraaville vuokralaisille, kodikseni? Tällä hetkellä tämä puoliksi tyhjä ja sekamelskainen kaksio tuntuu kuitenkin kodilta, joten siksi sitä kutsunkin.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin itseni vantaalaisesta turkulaiseksi. Papereiden mukaan, virallisesti ja lain edessä, kotipaikkani on nyt Turku. Tuo kahdeksannen kerroksen valoisa yksiö, jossa on banaanilaatikot levällään, mutta sänky paikoillaan. Onko siis se kotini? Asunto, jonka osoitetta joudun mutustelemaan kielen päällä ennen kuin sanon sen ääneen ja talo, jonne en osaisi neuvoa ketään perille. Mutta siellä on rakas sänkyni. Sänkykin kai on osatekijä, joka tekee asunnosta kodin.

Henkinen ja tunteellinen koti, fyysisen läsnäolon koti. Olen molemmat kokenut ja tiedän, että molemmin lailla voi koti tuntua omalta, mutta vain nuo kaksi yhdistettynä voi saada jättipotin. Siksi kai samalla tavalla kuin kaikkiin muihin edellisiinkin koteihini, myös tähän tulevaan täytyy jollain tavalla kiintyä, ennen kuin voin kutsua sitä kodikseni koko sydämestäni. Aion kuitenkin siihen päivään saakka kutsua asuntoa kodiksi aina, kun siellä olen, fyysisesti. Turku on nyt Koti-kaupunkini. Koti----------Kaupunkini. Jonain päivänä se tulee suustani myös yhdyssanana: kotikaupunkini.

Tämän hetkisestä Vantaan kodista nautiskellen, muita koteja mietiskellen

<3 Jenni

Minuutteja ja Muuttohommia

O f f i c i a l .

Ensimmäinen oven avaus...

Virallista se on ollut noin 35 tuntia, käytännössä totta se on ollut noin 24 tuntia. Tavarat on viety, sänky on kannettu puuskuttaen kerrostalon ylimpään kerrokseen, pölyt on pyyhitty nurkista ja uutuuttaan kiiltävä kahvinkeitin on korkattu. Virallisesti minulla on nyt oma koti, jossa aloitan kohta opiskelijaelämän ja käännän uuden sivun omassa elämänkerrassani. Tässä postauksessa hieman päivitystä kuluneelta viikolta ja Projekti Turkuun Muutosta.

Onnekseni elämäni on täynnä rakkaita ja kultaakin arvokkaampia ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua tässäkin urakassa, potkineet takamukselle, aiheuttaneet hymyn aihetta ja toruneet unisia ja stressantuneita tiuskimisiani. On ollut todella voimia verottavaa hoitaa asioita jo nyt tukijoukkojen  kanssa; en edes pysty kuvitella mitä olisin tehnyt ilman heitä! Käytännössä olen siis nyt siinä tilanteessa, että kaikki tavarani on siirretty odottamaan paikalleen laittoa Turkuun ja uuden kotini avain on linkitetty roikkumaan samaan avaimenperään nykyisen asuntomme avaimen kanssa. Kaikki tämä sen ansiosta, että tällä viikolla olen armottomasti muuttanut päivä toisensa jälkeen. Yöllä unissani olen harhaillut pahvilaatikoiden keskellä. Hereillä ollessani olen sitten päivät pakannut, järjestellyt, touhunnut ja ostellut välttämättömyyksiä. Huomannut olen muun muassa sen, että viinilasien pakkaaminen on yllättävän aikaa vievää hommaa, ja sohvan osto ei ole päivässä ohi...

Alkuviikko meni töitä tehdessä ja "nähdään joskus"- toivotuksia sanellessa. Vaikka on orpo olo, on helpottavaa, ettei tällä viikolla ole ollut töitä kuin muutama päivä. Aika on kulunut minuuttiaikataululla muutenkin, joten onneksi velvollisuudet työn osalta on jo hoidettu! Viihdyin työpaikallani todella hyvin ja nautin työkavereideni seurasta, joten oli harmittavaa joutua lähtemään. Tiedän kuitenkin, että uudet haasteet jo odottavat, että pääsevät täyttämään tämän työpaikan jättämän aukon elämässäni...tiistaina minulla oli viimeinen työpäivä, joka kului näistä syistä hymyillen, mutta haikein mielin. Ja mahtui sekaan paljon nauruakin, muun muassa siinä vaiheessa, kun työvuoroa oli jäljellä vielä kaksi tuntia ja jutellessani työkaverin kanssa, sekunnin sadasosassa löysin itseni uima-altaasta litimärät työvaatteet päälläni...työkaverin työntämänä tietenkin:D

Hämmentävän nopean toiminnan ansiosta nousin altaasta
epäuskoisesti nauraen ja vettä valuen!

Työvaatteet saivat kyytiä....

...ja tilalle tulivat lennosta kehitellyt korvaavat vaatteet!
Olettekos ennen nähnyt farkkusortseja uimavalvojan työasuna:D

Viikko jatkui työpäivien jälkeen kiireisenä. Kävin keskiviikkona päiväreissulla Turussa hakemassa avaimet uuteen asuntooni ja astuin tuosta maagisesta yksiön ovesta ensi kertaa sisään näytön jälkeen. Oli hauskaa katsoa asuntoa uudestaan ja huomata asioita, joita ei näytössä ollut huomioinut: alkovi olikin leveämpi ja ikkunoissa ei ole sälekaihtimia! Ei kuitenkaan mitään radikaalia, ja ilahduin kun vanhempanikin kehuivat asuntoa. En siis voinut kehitellä näytössä kiirepäissäni itse tunnetta siitä, että asunnosta saisi hyvän kodin koska muutkin ovat samaa mieltä:) hommaa kuitenkin riittää vielä pitkään nyt sen jälkeenkin, kun tavarat on mahdutettu ovesta sisään.

Onnekseni vanhempani (ja koko perheeni sekä poikaystäväni!) ovat olleet täysillä mukana muutossani ja kun keskiviikkona menin hakemaan avaimia, tulivat Äitini ja Isäni illemmalla perässä peräkärryllä tuomaan osaksi tavarani, jotka heitimme suoraan asuntoon odottamaan viikonloppua. Päiväreissu Turkuun ei onneksi ole kohtuuttoman pitkä urakka, joten pystyimme jakamaan muuton muutamalle päivälle. Niinpä perjantaina sitten pakkasimme kaikki loput tavarat peräkärryyn ja taas kaksi tuntia ajoimme suoran moottoritien päästä päähän: Helsingistä Turkuun. Kamat roudattiin sisään perjantaina ja urakkaa jatkoimme koko lauantain...raskaita ja työntäyteisiä päiviä! Leirimeiningillä söimme mikroruokaa pahvilautasilta, kasasimme huonekaluja ja ripustimme verhoja ja lamppuja. En olisi ikinä saanut itse aikaiseksi kaikkea sitä, mitä me yhdessä saimme päivässä aikaan...Luojalle kiitos rakkaasta perheestäni, jotka urhoollisesti auttoivat muutossa. Miten joku pärjääkin yksin tällaisella hetkellä?

Siskoenergiaa

Pakkauspuuhia ja muuttoapu paikalla<3

Uudessa kodissa työ touhuissa, ja millä
kiitollisuuden hymyllä katson tätä kuvaa:)

Kaikki perheenjäseneni ovat aktiivisia ja porskutamme menemään kun tilanne sen vaatii. Ja vaikkei vaatisikaan, olemme kaikki lahjakkaita pitämään itsemme sekä toisemme kiireisinä. Tästä todisteena aikataulu, jonka olimme tälle viikonlopulle luoneet: perjantaina ja lauantaina tosiaan muutimme, mutta lauantai-iltana ajoitimme lähtömme niin, että ehdimme Turusta ajaa suoraan Vihtiin. Kello 22 alkoi Vihdin Kesäteatterin yönäytös Tuntihommia Urakalla, jonka koko perheen voimin menimme katsomaan. Nimi osui ja upposi, hihi, kuulosti ihan meidänkin viikonlopulta. Esitys oli onneksi aivan loistava ja todella hauska, joten edes sata kiloa painava väsymys ei päässyt valloilleen kun seurasimme teatteria!

Vielä jaksoi hymyilyttää yölläkin,
teatterin väliajalla!

Kotiin tullessa oli kyllä kaikkensa antanut olo, joten mikään ei tuntunut paremmalta kuin kaatua patjalle yhdessä rakkaan kanssa ja nukahtaa onnellisena tietäen, että seuraavana aamuna ei tarvitsisi muuttaa. Ah tätä autuasta tunnetta, kun projektin ensimmäinen osa on saatu hoidettua! Vielä on edessä paremman puoliskoni muutto, jossa tietysti olen satasella mukana. Oma seuraava etappi alkaa kuitenkin keskiviikko-aamuna, kun lähden yhdessä ystäväni kanssa laittamaan tavaroita paikoilleen, siistimään nurkat ja tekemään uudesta Turun asunnosta kotia.

Siihen asti hymyjen kera,

<3 Jenni

Järjestelmällinen epäjärjestelmällisyys

A j a t u k s i a.

En ole mikään stressaaja-tyyppi. Totta kai asiat täytyy ottaa niiden vaatimalla vakavuustasolla vastaan, mutta en panikoi helposti, en murehdi liikoja enkä kyttää kelloa. Yleensä. Tällä viikolla olen kuitenkin huomannut, kuinka nyt stressaa! Joku sanoisi, että "ei ihme, onhan tossa hommaa." No on hommaa joo...

Mua ei kuitenkaan niinkään stressaa se, että on paljon tekemistä, vaan se vetelehtivä odottelu siihen hetkeen, että pääsisi hoitamaan hommat eteenpäin. Toisin sanoen homma on hanskassa, mutta hanskoja ei saa vielä käyttää! Järjestelmällisen epäjärjestelmällisesti olen pohtinut teoriassa kuinka saan kaiken hoidettua järkevästi ja nyt pitäisi päästä hands on- käytännön pariin. Saattaa näyttää ulkopuolelle siltä, että olen suurpiirteinen enkä oikein järjestelmällisesti saa mitään tehtyä, mutta itse sanoisin, että olen, ja olen aina ollut, "nopeasti alta pois"-tyylinen tyyppi. Eli saatan pyöritellä aloituksen kanssa, mutta sitten kun jotain aloitan, teen sen kerralla kunnolla ja mitä tehokkaammin sen teen, sitä nopeammin homma on alta pois. Eli epäjärjestelmälliset suunnitelmat muodostuvat järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi, ainakin loppujen lopuksi.

Tästä samaisesta syystä en malttaisi enää odottaa, että muuttopäivä koittaisi, että saisin heivata koko banaanilaatikko-arsenaalini Turkuun ja että pääsisin laittamaan tavarat paikoilleen uudessa asunnossani. Toisaalta, en tiedä mitä käsiini ottaisin jos nyt pitäisi tavaroita raahata ulos:D Koska haluaisin hoitaa kaiken tuotteliaasti, en ole vielä edennyt pakkaamisessakaan sitten viime kirjoitukseni...Kuvittelen onnellisesti selviäväni muutamalla kertarykäyksellä pakkauksesta sitten kun sen aika koittaa.

Toivon vaan, että tieni toisesta päästä löytyisi sateenkaaren aarre

Pienoisen pään ylikuormituksen myötä valvon myös öitä miettien asioita. On minulle normaalia, että käyn läpi öisin niitä asioita, joita en päivällä murehdi tai ajattele. Tällä viikolla on siis unikeijut ja liskodiskot rantautuneet meidän makkariin:D Toisaalta on hyvä olla hereillä keskellä yötä: mikä olisi parempi hetki ajatella maailman menoa kuin kello kolme aamulla kun toinen tuhisee vieressä? Olen opiskellut lukiossa psykologiaa ja jo silloin tuntui mahdottomalta, miten aivot voivat toimia sillä kapasiteetilla ja vauhdilla kuin ne toimivat...nyt muistin taas kuinka uskomatonta on, että ne voivat tuottaa ajatuksia siihen tahtiin ja sillä laajuudella, vieläpä keskellä yötä! Yleisesti täysin tärkeitä ja merkityksellisiä asioita:

Onkohan meidän taloyhtiössä biojäteastiaa?  Millaisia vaatteita koulussa pidettiinkään?  

Kuinka usein bussit kulkevat talon edestä keskustaan?  Mitä jos pyörästä puhkeaa kumi? 

Kuinka monta metriä maahan on kahdeksannesta kerrostalon kerroksesta? 

Mitähän banaanit maksavat Turussa?

Ajatuksia kunnes aamu koittaa,
onneksi tällaiseen aamuun voikin pirteänä herätä!

Huh, omat aivot esittää pahempia kysymyksiä kuin kolme-vuotias kyselyikäinen, joka kyseenalaistaa kaiken ja kysyy kaikesta miksi! Onneksi sentään työt ovat nyt pitäneet minut kiireisenä (ja jokseenkin järjissäni, ehkä) edes osan päivästä ja olen päässyt taas liikkumaan mikä tunnetusti helpottaa kaikkiin maailman ongelmantynkiinkin. Olisin muuten varmaan jo saanut aivojen ylikuumenemiskohtauksen...Mulla on muuten vain kolme (3!!!) työpäivää jäljellä, sitten ois aika uusien haasteiden. Harmittavaa sinänsä, että olen viihtynyt nykyisessä työpaikassani todella hyvin, mutta jos elämä ottaa harppauksia tulevaisuuteen, ei kannata jäädä paikoilleen vaan ottaa juoksujalkaa askeleita eteenpäin. Ja vaikken vielä edes tiedä mihin soppaan olen lusikkaani laittamassa, uskon, että haastetta siitä ei puutu...Eiköhän tästä hyvä ja monipuolinen elämän kakku saada leivottua.

<3 Jenni

Keskeneräisyyttä

V a p a a p ä i v ä t.

Ne Jumalan siunaamat lepohetket, hengähdyskeitaat keskellä pakollisia tehtäviä, arjen hemmottelupäivät...ainakin teoriassa. Käytännössä vapaapäivät ovat niitä hetkiä, jolloin teen kaiken sen, jota en muuten kerkeisi tai asiat, jotka ovat jääneet roikkumaan turhan pitkäksi aikaa. Varsinkin nyt, kun asioita on hoidettavana miljoona ja yksi, on vapaapäivät kaikkea muuta ku vapaita! hehe.

Tsemppi päällä mennään!

Onnekseni tällä viikolla on kolme vapaapäivää perän jälkeen, sillä muuten aikataulu saattaisi alkaa painaa niskassa turhankin paljon: tällä viikolla pitäisi saada suurin osa tavaroista pakattua ja elämä ängettyä pahvilaatikoihin. Plussaa olisi, jos pakkaus olisi tehty järjestelmällisesti, että vielä tämän viikon löytäisin tarvitsemiani tavaroita ilman vainukoiran apua. Toisin sanoen, pitäisikö kaikki tavarat repiä kaapeista lattialle, purkaa laatikostot ja kaataa lipastojen sisältö vielä siihen samaan kasaan? Tavarat löytyisivät vaivatta, mutta olisivat keskellä asuntoa, jossa pitäisi vielä muutama viikko asua normaalisti. Olisiko siis parempi lajitella kaappi kerrallaan tavarat ja asetella kauniisti muuttolaatikoihin, vaikka muutan vasta viikon päästä? Mitäpä jos tarvitsenkin laatikon alinta tavaraa juuri huomenna? Entäpä jos aloitankin pakkaamisen sitten vasta ensi viikolla? Töiden ohella en varmasti kerkeiäisi kasaamaan tavaroitani järkevästi muutamassa päivässä. Vaikka asiasta kuinka yrittäisi tehdä yksinkertaista, ei se ainakaan tällä hetkellä tunnu siltä!

Jep, keskeneräisyys on päivän sana:D tervetuloa kyläilemään!

Flash back-momenteista puhutaan paljon ja tarinoita todentuntuisista muistelmahetkistä riittää minullakin. Viime päivinä olen kokenut monta tämän kaltaista hetkeä: aika lailla tasan 4,5 vuotta sitten kävin läpi saman tapaista elämän käännekohta-hetkeä, kun olin lähdössä Costa Ricaan vuodeksi vaihtoon 16-vuotiaana. Vaikka olen (toivottavasti) aikuistunut noista ajoista, päässä pyörii silti ihmeen paljon identtisiä ajatuksia kuin vuonna 2009. Ihmisen pää ei siis osaa käsitellä lähtöä yhtään eri tavalla, vaikka sen jo olisi kertaalleen reippaasti tehnyt! Edelleen mietin sitä, onko lähtö todellinen ja miten nopealla tahdilla taas sainkaan aikaiseksi käännettyä elämäni päälaelleen. Taidan olla aika lahjakas suunnan muutoksissa. Mietin mitä tulee tapahtumaan vielä ennen muuttoa, mihin muutan, millaisia ihmisiä löydän tieltäni, mitä pakkaan mukaan, millaisella asenteella pärjäisin, miten reagoin uusiin tilanteisiin, ja miten elämäni tulee muuttumaan. Mietin, mutta myös odotan innolla! Tiedostan, ettei mihinkään kysymyksistäni löydy vastausta vaan aika näyttää, kuinka asiat menevät, mutta pää ei kuuntele järjen ääntä vaan ottaa omia oikeuksia pohtia moisia ajatuksia silti...Onnekseni olen kuitenkin luottavaisilla mielillä ja tiedän kaiken menevän niin kuin pitää. Sitä paitsi, jos olen kielitaidottomana 16-vuotiaana teininä onnistunut luomaan uuden elämän maailman toiselle puolen, eiköhän Turku 21-vuotiaalle hieman jo elämää nähneelle ja virheistä oppineelle naiselle ole vain pala kakkua;)

Muistelin Costa Rican ajoilta kokemaani ja luin päiväkirjaani, minkä myötä samaistun sen aikaisiin ajatuksiin: muiden ihmisten reaktiot tulevasta muutoksesta hämmentävät, naurattavat, ihastuttavat ja vihastuttavat.
" Miten sä nyt noin vain lähdet?"
" Eikö tää nyt oo vähän äkkiä?"
" Mä en kyllä viitsisi jättää koko elämääni tänne ja lähteä tollaisella varoitusajalla."
" Kannattaa sitten heti syksyllä laittaa siirtopaperit vetämään, että pääset takaisin Helsinkiin."

Ymmärrän ihmisten reaktiot ja tiedostan, että kaikilla ei olisi rohkeutta tai edes halua tehdä samoin kuin minä. Niin sen kuuluu mennäkin, jokainen rakentaa elämänsä niin kuin haluaa! Itsekin olen tietoisesti omilla valinnoillani saanut päättää muuttavani elämääni siihen suuntaan kuin tahdon ja siihen suuntaan josta olen unelmoinut. Itse kärsin ja iloitsen seuraukset, opettelen tarvittavat asiat ja hoidan elämäni eteenpäin. Miksi siis muut ottavat asioista enemmän stressiä kuin minä itse? Miksi kaikesta pitäisi vääntää draamaa tai voivotella kuinka asiat muuttuvat? Välillä asioiden on hyväkin muuttua ja sitä paitsi: olenhan saamassa juuri sen, mitä olen toivonut! Viimeksi kun lähdin, tahdoin kokemuksia ja oppia uutta, joten pakkasin laukut ja lähdin Costa Ricaan. Nyt se mitä tahdon on opiskelupaikka haluamaltani alalta; mitä muuta voi ihminen toivoa kuin sitä, mitä eniten tällä hetkellä haluaa! Joskus unelmista täytyy maksaa isompi hinta, tällä kertaa se hinta on muuttaa Turkuun. Olen valmis tekemään sen hyvillä mielin toteuttaakseni haaveitani ja päämäärääni, miksi kenenkään pitäisi siis huolestua puolestani? Tiedän, mitä teen, ja vaikka en tietäisikään, olisi se vain minun probleemani. Aikaakin on rutkasti; muutan vasta ensi viikolla ja senkin jälkeen ravaan vielä pari viikkoa Helsinki-Turku väliä tiuhaan tahtiin. Enkä edes muuta kauas, muutamassa tunnissa hurauttaa bussilla Turkkuseen. Ei siis hätää, kaikkeen kerkeää tottua sitten kun se on ajankohtaista ja kaikkialla ja kaikkeen voi olla tyytyväinen jos niin päättää:)

Skeptiseten kommenttien lisäksi on tietenkin kaikkein ihaninta, kuinka moni iloitsee kanssani tulevasta elämänmuutoksestani ja tukee muutoksen hetkellä! Vaikka totuushan on  kuitenkin se, että muutan yksin joten yksin minun on myös hoidettava asiat ja ajatustyöt. Kotivakuutus, lukuisat irtisanomiset (työpaikka, lehtitilaus, kuntosali...) ovat pitäneet kiireisinä, mutta onneksi lomailevan rakkaani ja ystävieni kanssa olemme kerenneet myös hengähtämään välillä. Aamupalahetket, illanistujaiset, kokkaustuokiot, iltakävelyt ja yhteiset IKEA-reissut ovat tehneet hyvää meille. Parasta on se, että pystyy tukeutumaan toisiin, vaikka molemmat osapuolet joutuvatkin itsekseen järjestämään elämäänsä uuteen uskoon. Hyvillä mielin tässä kuitenkin porskutetaan menemään!

Itsetehtyä kookosjauhoista tehtyä pizzaa parvekeillallisella

Aamiaisparhautta

Iloa, hymyjä, rakkautta ja tukea

Kiitos (tuesta ja tsempistä) ja anteeksi (negatiivisuuskommentti-purkauksestani), nyt takaisin pakkaushommiin! Ja ei, en vieläkään selvittänyt, kuinka aion asian nyt hoitaa. Se jääköön nähtäväksi, niin kuin kaikki muukin.

<3 Jenni