Kehon kuuntelua

S e  t u n n e.

Mun täytyy nyt tunnustaa jotain, minkä tekin ehkä ootte huomannut: mun kirjotusvälit on pidentyneet enkä oo saanut päivitettyä blogia pitkään aikaan kunnolla. Turha alkaa selitellä, ei siihen sen kummempaa syytä ookkaan! En vaan oo saanut aikaseksi istua alas ja kirjottaa. Nautin kirjottamisesta tosi paljon ja inspiraatiota kyllä on, mutta en vaan saa aikaseksi istahtaa netin ääreen. Mietin usein, mitä kaikkea haluaisin päivittää blogiin, mutta kun aikaa olisi, en ota sitä kirjoittaakseni. Nyt päätin  kuitenkin korjata asiaa, näin maanantain kunniaksi.

Tervetuloa syksyn värit<3

Onpas ihana tunne. Se tunne, kun alkaa ajatella mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä oon kokenut:) Oon hymyillyt paljon, koska nautin elämästä ja viihdyn uudessa elämänvaiheessani. Oon opetellut olemaan niin sanotussa viikonloppu-parisuhteessa ja pikkuhiljaa pääkin alkaa tajuamaan mistä on kyse. Oon tutustunut mahtaviin ihmisiin ja musta tuntuu, että oon löytänyt jo muutamia uusia ihania kultahippuja mun elämääni. Oon myös kerennyt kokkailemaan paljon ja musta tuntuu, että kohta pitäis kutsua joku päivä joku syömään, että saisin kokata enemmän, hihhi:) Musta myös tuntuu, että viikot menee kuin siivillä. Ehkä siksi, että mulla on aika paljon vapaa-aikaa, tai sitten siksi, että vapaa-aikaa ei käytännössä ole koska täytän sen tekemisellä. Oli kummin päin vain, aika lentää ja yritän ottaa siitä kaiken irti mitä saan. Mahtavia asioita olenkin saanut kiinni, joten en olisi liian huolissani nopeasta ajankulusta.

Viikko sitten tein päätöksen, jota en oo katunut hetkeäkään. Joku voisi sanoa sitä hölmöksi, joku vastuuuntunnottomaksi ja joku täysin laiskaksi. Mulle itselleni se kuitenkin oli paras mahdollinen ratkaisu: irtisanoin itteni kahvilatöistä!
Mutta justhan mä vasta alotin?  - Niimpä. Oon kantapään kautta opetellut viime vuosina kuuntelemaan kehoani ja antamaan sille juuri sitä, mitä milläkin hetkellä se kaipaa. Oon opetellut tekemään päätöksiä oma hyvinvointini etunenässä ja itseäni ja omia ominaisuuksiani kunnioittaen. En ala koppavaksi, en mielistele, enkä alistu. Oon myös opetellut sen, mitä ansaitsen ja millaista kohtelua kaipaan. En siis kattele pitkään huonoa kohtelua tai aliarvostusta, enkä siedä kunnioittamuutta. Näiden asioiden myötä harjoituksen alla on ollut ajattelumalli siitä, etten omilla valinnoillani päätä tehdä mitään, mikä ei tee mulle tai keholleni hyvää, tai mikä ottaa enemmän kuin antaa. On nimittäin huomaamisen arvoinen asia, että suurimmaksi osaksi me itse tehdään ne ratkaisut koskien omaa elämäämme ja omaa terveyttämme. Miksi siis tahalteen vahingoittaa itseämme tai sabotoida omaa kehoamme, jos valinnoillamme voimme vaikuttaa siihen, miltä meistä tuntuu? Mä ainakin haluan voida hyvin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Siitä syystä lopetin: musta tuntu, että se työ vaan otti multa niin paljon enemmän kuin mitä se antoi. Nautin töistä osittain, mutta loppujen lopuksi toi työpaikka ei vaan nyt sopinut mulle. Ja kun sen itselleni tunnustin, tippui kivi sydämeltä. 

Aurinkoisia päiviä, niistä mä nautin!

Kun lopetin työt, tarkoitti se myös enemmän aikaa tehdä kaikkea mistä nautin. Saan pitää itsestäni huolta ja kokeilla uutta! Kuin tilauksesta, pääsin vähän aikaa irtisanomiseni jälkeen Elixialle viikoksi testamaan menoa ja katsastamaan paikkoja. Yksi suljettu ovi avaa monta uutta, eikös? Jo ensimmäisellä kerralla olin ihan fiiliksissä päästä jumppailemaan, ja mieliala vain kohosi joka treenikerran jälkeen:) Ai että, miten koko keho ja pää olikin kaivannut tollasta liikuntaa! Jos puhutaan liikunnan riemusta ja motivaatiosta liikkua, ei epäilystäkään, ettenkö ois kaivanut sitä esiin mun Elixia-kokeiluviikon aikana...

Muistatko sen tunteen, kun pääset pitkästä aikaa treenaamaan kunnolla: hengitys tihentyy ja hiki valuu, mutta jatkat jalat maitohapoilla tekemistä? Koska se vaan tuntuu niin huipulta!  Tai sen tunteen, kun pääset revittelemään menevän musan tahtiin laajoja tanssimuuveja koko sydämes kyllyydestä ja unohdat kokonaan kaiken muun ympärilläsi? Koska musiikki vaan vie mennessään ja keho hinkuu päästä liikuttamaan itseään! Entäs se tunne, kun kunnon hikitreenin ja venyttelyn jälkeen pääset kunnon löylyihin kuumaan saunaan ja tunnet kuinka keho nauttii? Koska lämpö tekee niin hyvää! Ja sitten tietty se tunne, kun treenin jälkeen saat vetää naamariin sen palauttavan annoksen ravintorikasta ruokaa ja tunnet lihaksissa asti kuinka keho kiittää? Koska olet tyytyväinen itseesi ja kehosi on tyytyväinen suhun! Näitä tuntemuksia voisin jatkaa hamaan tulevaisuuteen saakka, mutta listasin nyt muutaman siitä syystä, että tolta musta tuntui! Jos nyökyttelit kun kysyin, muistatko sen tunteen: pidä toi asenne ja nauti siitä. Ja jos et ihan muista, kannattaa virkistää muistia ja testata! Totta kai tekeminen voi olla mitä tahansa mistä nauttii ja mikä tuo hyvää oloa, mutta mun on nyt tässä tilanteessa helppo puhua liikunnasta, joten käytän sitä esimerkkinä. Ja nyt, kun oon taas päässyt liikkumaan kunnolla, en anna enää minkään estää mua alottamasta täälläkin säännöllistä treeniä.

....paitsi. Kaikki, jotka mut tuntee, tietää, että oon melko sählä aina silloin tällöin....ja niille ketkä ei vielä tiedä: oon aika sählä silloin tällöin;) Monesti sähläilyille voi nauraa jälkeenpäin, ja tästäkin sähläyksestä saan kyllä varmaan kuulla vielä monesti, mutta tää kerta enemmänkin harmittaa ja turhauttaa! Homma meni näin: leikkasin viikko sitte kaalia ja veitsi vähän lipes kädestä, leikaten osan mun sormen päästä ja kynnestä pois kokonaan...Jaaaaaa ei muuta ku taxi alle ja kohti sairaalaa...lauantai-ilta menikin sitte kivasti TYKS:in päivystyksessä paikattavana. Joo, oon kyllä kunnossa ja sormikin on, onneks selvittiin vaan paketoinnilla! Ja ei siinä mitään muuten, mutta nyt en pariin viikkoon saa kastaa tai altistaa tota haavaa bakteereille, en harrastaa sykettä nostavaa liikuntaa enkä pysty oikein tarttumaan mihinkään sormellani! Tämä siis tarkottaa sitä, että kaikki mun lempitoiminta on multa evätty. Varsinkin mun aloittelevan toimintaterapeutin silmälasien läpi katsottuna, tää on paha. Pahapaha, ihmiseltä evätään hänelle mielekäs tekeminen. En nyt sitte kuitenkaan oo mennyt toimintaterapeutin pakeille vaan ottanut nyt sitten aikaa itelleni muuten: kattonut telkkaria, tehnyt pitkiä kävelylenkkejä ja harjoitellut oleilua, mistä oon yllätys kyllä oppinut jossain määrin nauttimaan. Ihan vaan muuten vaan oleilusta! Minä! 

Sain lahjaksi ihanan paksun Mc Kinleyn karvahupparin,
kyllä kelpaa sillä matkustella Helsinkiin asti:)

Kävelylenkeillä lämmin pukeutuminen on
kaiken A ja O, hihhi;)

Sormen telomisen myötä huomaan, kuinka oikein kiemurtelen kun joku puhuu liikunnasta tai uimisesta, jotka molemmat on mun lempipuuhaa...Siksi oon nyt tehnyt kivenvahvan päätöksen ja lupauksen siitä, että heti kun vaan voin, alan taas treenaamaan salilla säännöllisesti. Ei liian kovia tavoitteita alussa, kuhan löydän paikan mistä pidän ja saan treenin taas säännölliseksi. Ja mitä itteäni tunnen yhtään, tavotteet nousee ittestään kuhan löydän paikan missä voin alkaa treenaamaan;) Tästä se lähtee, heti kun sormen pää saadaan takasin mukaan! 

Luokaa tekin itselleni hyvä olo,

<3 Jenni